Poukkoilua Podyjín kansallispuistossa

Jos metsään haluat mennä nyt...

Pienenä tietoiskuna mainittakoon, että Podyjí on alun perin perustettu vuonna 1978 ja sen alueelta voi löytää tammimetsiä, jokirantoja, nummialueita sekä harvinaisia kasvi- ja eläinlajeja. Siispä aikaisin aamulla suuntasimme bussilla kohti Itävallan rajaseutuja ja Dýjen jokilaakson huimia näkymiä. Tällä kertaa suomalaisseurueeseemme oli myös liittynyt yksi uskalias espanjalaiskokelas, Adrian.

Bussi saapui aluksi kansallispuiston vieressä sijaitsevaan Znojmon kaupunkiin. Pian katukivetys vaihtui kuitenkin poluksi jalkojemme alla kun karistimme kaupungin pölyt meindeleistämme ja suuntasimme kohti metsiä ja merkittyjä ulkoilureittejä. Taipaleen aluksi reitti mutkitteli joen vierustaa hyvän matkaa. 

Varrella virran...

Ruusuu, kasvaa mun sydämmessäni...

Tähän aikaan keväästä metsäisen maan pintaa peittää vielä paksu kerros lehtipuiden lehtiä, joka kahisee kulkijan jaloissa. Tämä tietenkin herättää suomalaisen sisällä pienen muiston kotimaan kiiltävistä keväthangista ja lumessa telmimisestä. Ruskea lehtikarike toimikin paremman puutteessa lumen korvikkeena, kun joukkiostamme kukin vuorollaan intoutui hautautumaan lehtinietoksiin. Leikki-ikä on koko ikä!

Jossain sataa ruskeaa lunta...

Maan povesta kylmä silmä tuijottaa...

Taukoa kipusimme viettämään läheisen rinteen päälle. Tässä vaiheessa piisasi lämpöä jo sen verran, että saatoimme viettää siestaa kesäisissä merkeissä aurinkoa palvoen. Tammimetsä tarjosi oivat puitteet puissa kiipeilylle, minkä myös seurueemme viralliset apinat havaitsivat. Allekirjoittanut aloitti leikkimielisen tammenterhosodan, joka pian kuitenkin lähti käsistä ja levisi kansainväliseksi konfliktiksi myös Adrianin liittyessä mukaan. Lopulta murskaavan ylivoiman edessä oli tunnustettava tappio..

Käyn ahon laitaan, minä ilman paitaa...

Matka jatkui edelleen tammimetsän läpi kiemurtelevaa polkua pitkin kohti Dýje-joen laitaman näköalapaikkaa. Sieltä avautuivat mahtavat näkymät jokilaakson jyrkille rinteille ja sieltä saattoi nähdä myös läheisen Znojmon laitamia. Kamerat lauloivat aikansa, jonka jälkeen aloimme suunnistaa takaisin kohti sivistystä. 

Kaukaa taas, palaan joelle kerran...

Sininen on taivas siniset on silmänsä sen...

Mutta mitäpä olisi kansallispuistossa käynti ilman kylmää olutta? Tämä elämää suurempi kysymys hiipi vääjäämättä mieliimme kun ohitimme varsin houkuttelevan näköisen kuppilan puiston laitaman pikkukylässä. Pian löysimmekin itsemme terassilta kylmien tuoppien äärestä. Takaisin tallustellessa pojat intoutuivat vielä nakkelemaan frisbeetä kylänraitilla. Ohitimme myös kanervanummen, joka ei ehkä keväällä ole kauneimmillaan. Seesteisen illan laskeutuessa Znojmon ylle, nappailimme vielä joitakin kuvia ennen uneen tuudittavaa bussimatkaa ja paluuta Brno:n kotikulmille.

Mua puri baarikärpänen, mut miksi suremaan...

Saat multa horsman...

Minä olin lentäjän poika...

Teksti: Sari
Kuvat: Sari,EJ,Ose

Sommelierit Etelä-Moraviassa

Viinikellari

Dobry den! Brnon kaupunki sijaitsee erittäin lähellä hedelmällisiä Etelä-Moravian viinimaita, joten tämänkertaisen yksityisekskursiomme tavoitteena oli tutustua paikalliseen viinikulttuuriin ja sen tarjoamiin pirskahtelevan purskahteleviin viineihin.

Räytyvät rauniot

Tuttuun tapaan matkaan lähdettiin asuntolan edestä Petterin hakiessa meidät siskonsa skodalla. Petterin oma auto oli vielä korjattavana Rovaniemen reissun jäljiltä. Minä, Christian ja Eerojuhani nollattiin tyytyväisinä kyydissä kohti etelää. Ensimmäinen etappi oli viedä Petterin tyttöystävä Jana kouluun lähelle määränpäätämme. Aamupäivän auringossa halusimme leikkiä kuninkaita ja suuntasimme kohti läheistä linnan rauniota. Pienen kävelyretken jälkeen rauniot näkyivät kukkulan laella ja pääsimme ihmettelemään historian havinaa. Rauniot eivät olleen mitenkään suuret, mutta tarjosivat sitäkin miellyttävämmät seinämät kiipeilyyn. Uuden kiipeilyharrastuskipinän myötä joka ukko oli seinällä ennen kuin ehti kattia sanoa. Raunioilta avautui kohtalaisen upea näky eri ilmansuuntiin ja linnan alkuperäisen sijainnin syykin taisi olla jonkinnäköinen vartiolinnake. Kylmän tuulen siivittämänä päätimme lähteä takaisin autolle ja matkalla alas päätimme myös kokeilla aktiivisuuspäissämme tasapainotaitoja viereisellä jalkapallokentällä. Kuolemaa uhmaten tasapainoilimme läpi huikeassa korkeudessa (n.2m) olevan jalkapallomaalin ylähirren. Leikki-ikä on koko ikä! Kello raksutti ja oli aika siirtyä seuraavalle etapille.

Kolmas kerta toden sanoo...

Aurinko lämmitti niin kehoa kuin mieltäkin, joten päätimme kulkeutua läheiseen puutarhaan nauttimaan elämästä.  Heiteltiin frisbeetä ja käppäiltiin ympäri puistoa jutellen niitä näitä. Puutarha oli hieno ja löytyipä sieltä muutama hyvä puu kiipeilyynkin. Kevät oli vasta aluillaan ja puutarha oli hyvin pitkälti vielä talvipuvussaan, joten emme päässeet ihailemaan sitä täydessä loistossaan. Alue oli erittäin laaja sisältäen myös luonnollisempaa puistoaluetta  lampineen puineen. Suunnittelimmekin, että tulisimme myöhemmin keväällä samaiseen puistoon viettämään piknikkiä. Tuntuu vaan, että aika ei riitä millään kaikkeen siihen, mitä olemme suunnitelleet. Seurueemme oli liian suuri yhdellä autolla liikkuvaksi, joten jouduimme siirtymään yöpymismajaamme kahdella kyydityksellä. Minä ja Eikka jäimme vapaaehtoisina odottelemaan puistoon seuraavaa kyytiä. Aika ei käynyt kuitenkaan pitkäksi, sillä olihan minulla frisbee repussa ja ympärillä toinen toistaan parempia kiipeilypuita...

Fribakollit

Lisää kuvateksti

Keheveli oksalla

leppoisesti tsippaillen

Sarjassamme jötkyjä

Viimein Petteri tyyttäili keltaisen skodan kanssa ja hyppäsimme kyytiin kohti viinikellareita. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme saapuneet kohteeseen. Majoitus oli todella siisti ja tarjosi hyvät olosuhteet illan ohjelmaa varten. Kämpässä oli takkahuone, keittiö, olohuone ja yläkerrassa oli makuupaikat noin kymmenelle. Kuten Eerojuhani sanoisi: Kaikinpuolin kelpo kömmetti. Romana ja Sonya hääräsivät keittiössä valmistaen herkkuja illalle. Christian chillaili tuttuun tapaansa yläkerrassa lukien kirjaa ja nautti orgoniitin tuomasta harmoniasta.

Isäntä & somelieerit

Eipä tienny Christian mihin joutuu...

Alkuvalmistelujen jälkeen olimme sopineet tapaamisen paikallisen viininvalmistajan kellarissa. Laskeuduimme neljän metrin syvyyteen hieman kolkkoon ja vilpoiseen kellariin, joka oli pullollaan erinäköisiä viinipulloja omine merkintöineen. Pidän erittäin paljon viineistä, joten näin edessäni ikään kuin aarrekammion. Fiilis oli mieletön! Taisipa koko seurueemma olla yhtä mielissään kellarista. Jutustellessamme isännän kanssa Petterin toimiessa tulkkina saimme selville erilaista tietoutta viineistä. Isäntä valmistaa viinejä pelkästään harrastuksenaan. Vuosittain kyseisellä tilalla valmistuu noin 4000 litraa neljäätoista erilaista valko- ja punaviintä. Pääsimme maistelemaan niitä kaikkia! Isäntä imi säiliöistä viiniä perinteisellä lasiputkella ja tarjosi sitä tasaiseen tahtiin seurueellemme. Sivussa söimme hieman juustoa ja leipää, jotta makuaistimme neutraloituisi ja olisimme paremmin valmistautuneita kohtaamaan ja erottamaan erilaisia viinien vivahteita. Illan yllätysvieras oli saapumassa kohti Wieniä, joten Eerojuhanin oli aika lähteä vastaanottamaan tämä kyseinen henkilö lentokentältä yhdessä Romanan kanssa. Christian poistui myös kellarista jo ennen valomerkkiä, koska huomasi olevansa jo liian huppelissa. Me muut jäimme kokeneina viininlipittäjinä vielä kellariin jatkamaan hekumallista maistelumaratoonia. Pisteenä i:n päälle sain kokeilla viinin tarjoilua perinteisellä lasiputkella isännän opastuksella. Kyllä oli suomipoika mielissään! Isäntä piti meistä niin paljon, että tarjosi vielä omaa spesiaalivalkkariaan ennen kuin lähdimme majatalollemme. Kiittelimme kovasti ja toivotimme suotuisia satoja tulevaisuudelle...

Petteri ja meikäläinen nautiskelee

Simatynnyrit pullollaan!

Aivan mielissään

Sytytimme takkaan tulet ja nautimme liekkien loisteesta. Ennen kuin aloitimme herkkujen rohmuamisen meidän täytyi tietysti odottaa spesiaalivieraamme saapumista. Hieman viinin sumuisessa fiiliksessä päätettiin Petterin kanssa mennä heittelemään frisbeetä yön pimeyteen, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Viimein keltainen skoda lipui kapeaa kujaa pitkin luoksemme ja toivotimme Eerojuhanin, Romanan ja Ertsin tyttöystävän Nooran tervetulleeksi pitoihin! Ilta kului juustoja ja muita herkkuja napostellen ja jutustellen ja tietysti viinejä juoden. Pikkuhiljaa syöminen ja juominen alkoi kuitenkin väsyttää ja jonkin aikaa sivusilmällä huomaamani tyyny pöydän ääressä houkutteli minut luokseen ja nukahdin muun seurueen jatkaessa kestejään. Kuulemma kuorsaus alkoi samantien kun pää oli tyynyssä. Heräsin takkahuoneen sohvalta kylmissäni, koska tuli oli sammunut jo aikaa sitten. Lähdin kapuamaan kohti yläkertaa kännykänvalossa ja onnekseni  löysin vielä vapaan sängyn itselleni. Aamupöydässä nauroimme illan tapahtumille ja valmistauduimme  kotiin paluuseen. Siivottiin, kiitettiin ja maksettiin. Hintaa majoitukselle ja viininmaistelulle kertyi vaivaiset 12 euroa per sommelieri. Lopuksi minä ja Eerojuhani ostettiin vielä muutama pullo 3 euron kappalehintaan paikallista viiniä kotiinviemisiksi. Oli se sen verran hyvää!

Fressinä kohti Brnoa

Teksti: Ose
Kuvat: Pääosin Ose, EJ pari

Beskidy Mountains. Again!

Kevään ekoja kukkia.

Nyt on ollut hiukan hiljaiseloa täällä blogirintamalla, ku on ollu niin mahdottoman hyvät säät, ettei paljo oo viittiny datamaatin ääressä lönniä. Koko viimeviikon arska paisto kirkkaalta taivaalta ja lämmintäki riitti ainakin sen 15 astetta. Tällä viikolla pitäisi olla vieläki lämpimämpää.

Petr kutsui meidät viikonlopun viettoon hänen kotiinsa beskidy vuorille. Lähdimme matkaan jo torstai-iltana Romanan kanssa ja automatka sujuikin oikein jouhevasti, sillä liikennettä ei turhan paljoa ollut. Lopulta pääsimme perille Ostravicen lähituntumassa sijaitsevan melko suuren maatalon pihalle ilman minkään sortin kommelluksia. Ensivaikutelma paikasta oli täydellinen. Pari koiraa haukkui, kanoja taapersi pitkin pihamaata, hevoset hirnuivat ja lammas määki. Tervetulleeksi meidät toivotti talon emäntä Sara, sekä yllättävää kyllä, Hemingway! Talo oli oikein komea tumma hirsitalo. Aikamme hienoa taloa ja elävää tulta ja muuta arjen luksusta fiilisteltyämme, uupuneina matkan teosta painuttiin pehkuihin melkoisen hyvissä ajoin.

Kukkona tunkiolla. Mestoilla oli myös pikkukukko, mutta se pidettiin hyvin kurissa.

Aamulla heräsin kukon kiekaisuun, mutta neljän silmässä oli vähäsen turhan aikaista ponkaista ylös, siispä jätin kukon huutamaan ja jatkoin unia. Kuitenkin kahdeksan maissa tuntui jo sopivalta ajalta könytä ylös. Siellä sitten rupesimme aamiaispöydässä tutkimaan alueen karttoja ja suunnittelemaan millainen patikkaretki tehtäisiin. Päädyimme siihen, että Lysá Horan valloittaminen olisi ainakin ensimmäinen missio. Romanalla oli asioita hoidettavana, joten lähdimme matkaan suomalaisvoimin. Aamiaisen jälkeen rupesimme hankkiutumaan taipaleelle. Aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta juuri niin lämmintä ei ollut kuin Brnossa, sillä olimme n. 600 metrin korkeudessa ja lunta vielä löytyi. Ensimmäisen puolen kilometrin matkaan aikaa kului noin kolme varttia, sillä kaikki oli niin mahdottoman jännää. Oli puroja, perhosia, lintuja, vesiputouksia, kevään ensimmäisiä kukkasia ja kuollut kissa tien poskessa. Tästä jännyydestä selvittyämme matka alkoi kuitenkin joutua nopsemmin. Mitä ylemmäs noustiin, sitä enemmän alkoi olla sohjolunta ja matkanteko alkoi hidastua. Meillä ei kuitenkaan ollut minkään sortin kiirettä ja pidimme tasaisin väliajoin taukoja, ettei vallan urheilun puolelle mene. Matkalla näkyi monenlaista elinympäristöä puronvarren pyökkimetsistä ylärinteiden niittyihin ja lopulta kuusivaltaisiin metsiin. Matkan varrella Crisulta loppui usko ja jatkoimme matkaa kolmen koplalla. Sen jälkeen matkanteko kyllä kävikin vain raskaammaksi, sillä lumi lisääntyi ja mäki jyrkkeni. Viimeinen sadan metrin nousu olikin melkoisen jyrkkä nikale ja matkaakin kertyi, sillä polku myötäili korkeuskäyriä, jottei liian jyrkkään tarvisi nousta. Lopulta olimme kuitenkin Tsekin puoleisten Beskidy vuorien korkeimmalla paikalla 1323 metrin korkeudessa noin 6 kilometriä, 700 metriä ja 4 tuntia myöhemmin. Huipun kuppilassa Radegast oluet ja Kofola maistui makkaroiden kanssa melko maukkaalta. Muutenkin tankkasimme vähäsen evästä ja fiilailimme näköalaa. Harmiksemme keli ei ylhäällä ollut kovin kirkas, emmekä aivan älyttömän kauaksi nähteen, kelpo maisemat kuitenkin. Kuten arvata saattaa, alamäkeen matkan teko oli paljon joutuisampaa, välillä sai lähes lasketella kengillä, sillä rinne oli sen verran jyrkkää ja sohjo luistavaa. Välillä pysähdyimme kuitenkin paistattelemaan päivää. Reilussa tunnissa selviydyimme takaisin leiripaikalle.

Puron mahti

Maistuhan se janoiselle matkaajalle.

Sari odotteli, että kollit saa juotua.

Tässä vaiheessa Crisu päätti lyödä hanskat tiskiin.

Huippu alkaa jo uhkaavasti lähestyä.

Päästiinhän sinne lopulta!

Ja sitten se bisse maistui!

Alas tullessa kerkesi taivaallekkin tuijottamaan.

Punaanen toorni oli mäjen huipulla.

Pienen tankkauksen jälkeen lähdimme kauppareissulle hakemaan einettä viikonloppua varten ja melkoiset määrät ruokaa sieltä mukaan tarttuikin. Illalla tehtiin Oskarin kanssa tulet nuotiopaikalle, ja siellä oli suunnitelmissa kärventää makkaroita. Tulet saatiin lievän takkuilun jälkeen aikaiseksi ja poltimmekin kunnon tulet, että olisi sitten kunnon hiilloskin. Hiillosta odotellessa karhukoplan rytmiorkesteri viihdytti ainakin itseään, paukuttelemalla kattilan kantta, muovilaatikkoa ja puupölkkyä. Kyllä se ainakin melkein musiikilta kuulosti! Maha täynnä makkaraa ja olutta alkoi uni pikkuhiljaa hiipiä silmään. Kämpillä pienen venyttelyn jälkeen kaikki sammuivat kuin saunalyhdyt. Petr oli saapunut mestoille joskus yön pimeinä tunteina.

Aamulla heräiltiin oikein maukkaitten yöunien jälkeen ( kukko siellä jossain välissä huuteli taas). Suunnitelmana oli mennä jonkin sortin monkey parkkiin, eli kiipeilypuistoon ja sehän olisi sopinut meille kuin nenä päähän, mutta tästä jouduttiin kuitenkin luopumaan. Lauantain suunnitelmiin kuului joka tapauksessa mennä tutustumaan paikalliseen arkkitehtuuriin ja ajella muutenkin lähiympäristössä. Arkkitehtuurimuseossa oli jos minkälaista rakennusta ja osaan taloista pääsi myös sisätiloihin. Rakennukset olivat lähinnä hirsitaloja, kuten vanhaan aikaan Suomessakin, mutta rakennustavat olivat hieman erilaisia. Hirsien välistäkään ei löytynyt aina sammalta, vaan jonkin sortin villaa ja sammalkaan ei ollut seinäsammalta. Katot olivat hieman pärekattojen tapaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Pääsimme myös näkemään perinteisen Slivopannun ja kuulimme myös miten homma toimii, joten ei muuta kun pannu pihisemään! Löysimme myös pikkuisen kioskin jossa myytiin todella korkelaatuista makkaraa ja sitähän sitten ostettiin kahmalokaupalla, myös medovinaa tarttui matkaan. Medovina on eräänlaista hunajasta tehtyä viiniä, joka on oikein makeaa, mutta pieninä määrinä jees.

Paikallista herkkua ja keittovehkeet.

Ensimmäisessä osiossa oli kaupungissa sijaitsevia taloja, ja seuraavaksi kävimme tutustumassa kylän taloihin, jotka olivat samaan tapaan rakennettuja, mutta hieman pienemmän kokoisia. Välillä oli tietenkin normaaliin tapaan pakko ruveta häsläämään, mutta vain vähäsen. Nälkä alkoi kuitenkin huudella mahan perukoilta ja lähdimme metsästämään jonkin sortin ravintolaa ja sellainen löytyikin hyvin pikaisesti. Ravintolassa tarjoiltiin alueelle perinteisiä ruokia ja kaikki löysivät listalta jotain itselleen mieleistä. Ravintolassa oli oikein mukava tunnelma ja ruoka oli sopuhintaista ja hyvän makuista. Ostimme myös oikein maukasta olutta, jonka havaitsemme pullon jo melkein tyhjennyttyä olevan alkoholitonta, mikä oli tietenkin hieman katkera paikka.

Näihin aikoihin alko jengi karttaa meitä todenteolla.

Tällästä hirren veistelyä tsekkein maalla.

Petr suosittelee. Ja olihan se kyllä hyvvää.

Kävimme hakemassa hieman viiniä illan viettoa varten ja suuntasimme alueella sijaitsevalle hyvin vanhalle suojelukohteelle. Kohde sijaitsi aivan slovakian ja tsekin rajalla ja hetken aikaa olimmekin Slovakian puolella. Varsinainen kohde oli kuitenkin Tsekin puolella. Metsästä löytyi suurin puu, jonka olen kuunaan nähnyt eikä muutkaan olleet moista tainneet nähdä. Puu oli Abies Alba eli saksan pihta. Vankkumattomalla metsäammattilaisen silmällä arvioimme puun tilavuudeksi vähintään 20 mottia. Muitakin hienoja puita metsästä löytyi ja paikka oli todellakin näkemisen arvoinen. Pikku lumisodan jälkeen suuntasimme takaisin autoille ja kohti majapaikkaamme. Matkalla näkyi todella hienoja maisemia, joista tietenkin jäi kuva saamatta, sillä akku päätti loppua juuri sillä sekunnilla, kun olisi pitänyt ruveta kuvaamaan. Illanvietto sujui taas leppoisissa merkeissä, Jana opetti meille kuinka tehdään perinteisiä suolaisia perunalettuja ja päällekaupan oli kuumaa viiniä, joka on hieman samantapaista kuin glögi, mutta ei kuitenkaan. Melko hyvissä ajoin virta taas loppui ja oli aika mennä pehkuihin.

Olihan sillä kokoa ja näköä

Motteja oli niin että naurattamaan rupes.

Kehveli kurkistaa.

Sari löysi itsensä puun sisuskaluja tutkimasta.

Heela gruuppen.

Viimeinen päivä koitti ja sää ei taaskaan parempi olisi voinut olla. Tämän päivän ohjelmaan kuului hevostelua vuoristossa ja kokkailua ulkotulilla. Aamupalan jälkeen mentiin hevosia valmistelemaan ratsastuskuntoon ja minäkin vanhan hevosmiehen ottein rupesin heppoja harjailemaan ja homma olikin aivan leppoisaa. Totta puhuen kaikki koko joukko Saria lukuun ottamatta olimme täysiä amatööritonttuja, minä ja Oskari emme koskaan ole olleet hevosen selässä ja Crisu vissiin kerran tai pari. Kun hevot oli saatu hieman puhtaammiksi heitettiin niiden selkään matot ja satuloitiin. Sen jälkeen olikin aika loikata heppojen selkään. Meille neuvottiin miten hevoset pitäisi saada tottelemaan tahtoamme ja sitten olikin aika lähteä cowboyn lailla kohti auringonnousua. Aluksi hevosen selässä oleminen tuntui hyvinkin luonnottomalta hytkymiseltä, mutta melko pian osasin rentoutua ja meno tuntui jo melko luonnolliselta. Meikäläisen hevosen nimi oli Prince ja se tottelikin minun varmasti hyvin epämääräisä otteitani oikein kiitettävästi. Muutenkin matkanteko oli helppoa sillä matkasimme jonossa ja hepat ei turhia hötkyilleet. Matka kävi kohti vuoria pieniä polkuja pitkin. Aikamme matkattua saavuimme hieman isommalle baanalle, jossa löytyi tasamaata ja Petr sanoi, että mikäli tahtoo niin nyt olisi hyvä aika mennä vähän kovempaa. Sittenhän me lähdettiin... Kärki lähti liikenteeseen ja itse olin viimeisenä, ihan kelpo vauhtia lähdettiin ravaamaan mutta eipä aikaakaan kun jalkani lipsahti pois jalustimesta. Sitten pysäytin hepan ja muut kerkesivät karkaamaan. Pian pääsin kuitenkin liikkeelle ja laitoin kunnolla kantapäitä hepan kupeisiin. Aluksi matka taittui ravaamalla, mutta sitten laitettiinkin laukkavaihde päälle. Tunsin oloni enemmän sätkynukeksi, kuin ratsastajaksi, mutta niin vain pysyin kyydissä ja melko pian hidastimmekin taas käyntiin. Hetken päästä pysähdyimme ihastelemaan maisemia ja pienelle kuvaussessiolle. Sen jälkeen olikin aika toisen ravin. Tällä kertaa järjestys oli muuttunut siten, että Sari oli minun edessäni ja häneltä olikin hyvä katsoa mallia. Ravaaminen oli paljon helpompaa kun tiesi edes hiukkasen miten homma toimii. Seuraava turistiryhmä oli kuitenkin jo tulossa ratsastelemaan, joten meillä oli hieman hoppu pois ratsastusretkeltämme. Kerkesimme kuitenkin pari tuntia ratsuilemaan ja se oli oikein hauskaa. Ratsastaminen oli ainakin minulle tähänastisista kokemuksista parhaimpien joukossa.

Hevosmies Laine ja Hemingway.

Kelpas satulassa hytkyä näitä maisemia katsellessa.

Hevosmiesten tietotoimiston uutisia.

Osen polle oli välillä vähäsen itsepintainen.

Slacker and I wracker

Perille päästyämme alkoi ruokahommat. Minä ja Romana lähdimme valmistamaan ruokaa kokkauskuntoon, sillä välin kun Petr, Oskari ja Sari hoitelivat tulen teon ja keräilivät kuivuneita oksia pihamaalta. Ruuaksi oli kanan rintafileitä joihin laitettiin sinihomejuustoa ja valkosipulia, lisukkeeksi paistettuja kasviksia ja juustoista pastaa. Romana teki peruna-makkara-sipuli nyyttejä. Ulkotulilla kokkailu otti aikansa, mutta lopulta kaikki ruokalajit olivat valmiita syötäväksi ja ei muuta kuin aterioimaan. Grillikausi on siis avattu! Enpä muista sitä maaliskuussa vielä aloittaneenikaan. Ruoka oli oikein maukasta ja ulkona syöminen mukavaa, ruokailun jälkeen oli aikaa tasapainoilla Slack linella ja hengailla. Ruokalevon jälkeen siivosimme makuukömmettimme ja sen jälkeen oli aikaa hieman kuvailla lähiympäristöä auringon laskun pehmeässä valossa. Illalla lähdimme matkaan kohti Brnota.

Komia oli talo!

Ponien kelpas vetää einettä kun oli koko päivän rampannu.

Kokki kolmoset vauhdissa.

Pakko oli ruokakuva ottaa, eikä paljo muu ku pasta kereenny jäähtyyn.

Sari, vanha hevoskuiskaaja.

Valtavan suuri kiitos Petr, Romana ja Sara. Teidän luonanne oli ilo vierailla ja voisin palata sinne koska tahansa hymyssä suin.

Teksti: EJ
Kuvat: EJ & Ose

P.S. Eihän ne oikeesti mitään heppoja ollu kun Hucul poneja :)