Beskidy Mountains. Again!

Kevään ekoja kukkia.

Nyt on ollut hiukan hiljaiseloa täällä blogirintamalla, ku on ollu niin mahdottoman hyvät säät, ettei paljo oo viittiny datamaatin ääressä lönniä. Koko viimeviikon arska paisto kirkkaalta taivaalta ja lämmintäki riitti ainakin sen 15 astetta. Tällä viikolla pitäisi olla vieläki lämpimämpää.

Petr kutsui meidät viikonlopun viettoon hänen kotiinsa beskidy vuorille. Lähdimme matkaan jo torstai-iltana Romanan kanssa ja automatka sujuikin oikein jouhevasti, sillä liikennettä ei turhan paljoa ollut. Lopulta pääsimme perille Ostravicen lähituntumassa sijaitsevan melko suuren maatalon pihalle ilman minkään sortin kommelluksia. Ensivaikutelma paikasta oli täydellinen. Pari koiraa haukkui, kanoja taapersi pitkin pihamaata, hevoset hirnuivat ja lammas määki. Tervetulleeksi meidät toivotti talon emäntä Sara, sekä yllättävää kyllä, Hemingway! Talo oli oikein komea tumma hirsitalo. Aikamme hienoa taloa ja elävää tulta ja muuta arjen luksusta fiilisteltyämme, uupuneina matkan teosta painuttiin pehkuihin melkoisen hyvissä ajoin.

Kukkona tunkiolla. Mestoilla oli myös pikkukukko, mutta se pidettiin hyvin kurissa.

Aamulla heräsin kukon kiekaisuun, mutta neljän silmässä oli vähäsen turhan aikaista ponkaista ylös, siispä jätin kukon huutamaan ja jatkoin unia. Kuitenkin kahdeksan maissa tuntui jo sopivalta ajalta könytä ylös. Siellä sitten rupesimme aamiaispöydässä tutkimaan alueen karttoja ja suunnittelemaan millainen patikkaretki tehtäisiin. Päädyimme siihen, että Lysá Horan valloittaminen olisi ainakin ensimmäinen missio. Romanalla oli asioita hoidettavana, joten lähdimme matkaan suomalaisvoimin. Aamiaisen jälkeen rupesimme hankkiutumaan taipaleelle. Aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta juuri niin lämmintä ei ollut kuin Brnossa, sillä olimme n. 600 metrin korkeudessa ja lunta vielä löytyi. Ensimmäisen puolen kilometrin matkaan aikaa kului noin kolme varttia, sillä kaikki oli niin mahdottoman jännää. Oli puroja, perhosia, lintuja, vesiputouksia, kevään ensimmäisiä kukkasia ja kuollut kissa tien poskessa. Tästä jännyydestä selvittyämme matka alkoi kuitenkin joutua nopsemmin. Mitä ylemmäs noustiin, sitä enemmän alkoi olla sohjolunta ja matkanteko alkoi hidastua. Meillä ei kuitenkaan ollut minkään sortin kiirettä ja pidimme tasaisin väliajoin taukoja, ettei vallan urheilun puolelle mene. Matkalla näkyi monenlaista elinympäristöä puronvarren pyökkimetsistä ylärinteiden niittyihin ja lopulta kuusivaltaisiin metsiin. Matkan varrella Crisulta loppui usko ja jatkoimme matkaa kolmen koplalla. Sen jälkeen matkanteko kyllä kävikin vain raskaammaksi, sillä lumi lisääntyi ja mäki jyrkkeni. Viimeinen sadan metrin nousu olikin melkoisen jyrkkä nikale ja matkaakin kertyi, sillä polku myötäili korkeuskäyriä, jottei liian jyrkkään tarvisi nousta. Lopulta olimme kuitenkin Tsekin puoleisten Beskidy vuorien korkeimmalla paikalla 1323 metrin korkeudessa noin 6 kilometriä, 700 metriä ja 4 tuntia myöhemmin. Huipun kuppilassa Radegast oluet ja Kofola maistui makkaroiden kanssa melko maukkaalta. Muutenkin tankkasimme vähäsen evästä ja fiilailimme näköalaa. Harmiksemme keli ei ylhäällä ollut kovin kirkas, emmekä aivan älyttömän kauaksi nähteen, kelpo maisemat kuitenkin. Kuten arvata saattaa, alamäkeen matkan teko oli paljon joutuisampaa, välillä sai lähes lasketella kengillä, sillä rinne oli sen verran jyrkkää ja sohjo luistavaa. Välillä pysähdyimme kuitenkin paistattelemaan päivää. Reilussa tunnissa selviydyimme takaisin leiripaikalle.

Puron mahti

Maistuhan se janoiselle matkaajalle.

Sari odotteli, että kollit saa juotua.

Tässä vaiheessa Crisu päätti lyödä hanskat tiskiin.

Huippu alkaa jo uhkaavasti lähestyä.

Päästiinhän sinne lopulta!

Ja sitten se bisse maistui!

Alas tullessa kerkesi taivaallekkin tuijottamaan.

Punaanen toorni oli mäjen huipulla.

Pienen tankkauksen jälkeen lähdimme kauppareissulle hakemaan einettä viikonloppua varten ja melkoiset määrät ruokaa sieltä mukaan tarttuikin. Illalla tehtiin Oskarin kanssa tulet nuotiopaikalle, ja siellä oli suunnitelmissa kärventää makkaroita. Tulet saatiin lievän takkuilun jälkeen aikaiseksi ja poltimmekin kunnon tulet, että olisi sitten kunnon hiilloskin. Hiillosta odotellessa karhukoplan rytmiorkesteri viihdytti ainakin itseään, paukuttelemalla kattilan kantta, muovilaatikkoa ja puupölkkyä. Kyllä se ainakin melkein musiikilta kuulosti! Maha täynnä makkaraa ja olutta alkoi uni pikkuhiljaa hiipiä silmään. Kämpillä pienen venyttelyn jälkeen kaikki sammuivat kuin saunalyhdyt. Petr oli saapunut mestoille joskus yön pimeinä tunteina.

Aamulla heräiltiin oikein maukkaitten yöunien jälkeen ( kukko siellä jossain välissä huuteli taas). Suunnitelmana oli mennä jonkin sortin monkey parkkiin, eli kiipeilypuistoon ja sehän olisi sopinut meille kuin nenä päähän, mutta tästä jouduttiin kuitenkin luopumaan. Lauantain suunnitelmiin kuului joka tapauksessa mennä tutustumaan paikalliseen arkkitehtuuriin ja ajella muutenkin lähiympäristössä. Arkkitehtuurimuseossa oli jos minkälaista rakennusta ja osaan taloista pääsi myös sisätiloihin. Rakennukset olivat lähinnä hirsitaloja, kuten vanhaan aikaan Suomessakin, mutta rakennustavat olivat hieman erilaisia. Hirsien välistäkään ei löytynyt aina sammalta, vaan jonkin sortin villaa ja sammalkaan ei ollut seinäsammalta. Katot olivat hieman pärekattojen tapaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Pääsimme myös näkemään perinteisen Slivopannun ja kuulimme myös miten homma toimii, joten ei muuta kun pannu pihisemään! Löysimme myös pikkuisen kioskin jossa myytiin todella korkelaatuista makkaraa ja sitähän sitten ostettiin kahmalokaupalla, myös medovinaa tarttui matkaan. Medovina on eräänlaista hunajasta tehtyä viiniä, joka on oikein makeaa, mutta pieninä määrinä jees.

Paikallista herkkua ja keittovehkeet.

Ensimmäisessä osiossa oli kaupungissa sijaitsevia taloja, ja seuraavaksi kävimme tutustumassa kylän taloihin, jotka olivat samaan tapaan rakennettuja, mutta hieman pienemmän kokoisia. Välillä oli tietenkin normaaliin tapaan pakko ruveta häsläämään, mutta vain vähäsen. Nälkä alkoi kuitenkin huudella mahan perukoilta ja lähdimme metsästämään jonkin sortin ravintolaa ja sellainen löytyikin hyvin pikaisesti. Ravintolassa tarjoiltiin alueelle perinteisiä ruokia ja kaikki löysivät listalta jotain itselleen mieleistä. Ravintolassa oli oikein mukava tunnelma ja ruoka oli sopuhintaista ja hyvän makuista. Ostimme myös oikein maukasta olutta, jonka havaitsemme pullon jo melkein tyhjennyttyä olevan alkoholitonta, mikä oli tietenkin hieman katkera paikka.

Näihin aikoihin alko jengi karttaa meitä todenteolla.

Tällästä hirren veistelyä tsekkein maalla.

Petr suosittelee. Ja olihan se kyllä hyvvää.

Kävimme hakemassa hieman viiniä illan viettoa varten ja suuntasimme alueella sijaitsevalle hyvin vanhalle suojelukohteelle. Kohde sijaitsi aivan slovakian ja tsekin rajalla ja hetken aikaa olimmekin Slovakian puolella. Varsinainen kohde oli kuitenkin Tsekin puolella. Metsästä löytyi suurin puu, jonka olen kuunaan nähnyt eikä muutkaan olleet moista tainneet nähdä. Puu oli Abies Alba eli saksan pihta. Vankkumattomalla metsäammattilaisen silmällä arvioimme puun tilavuudeksi vähintään 20 mottia. Muitakin hienoja puita metsästä löytyi ja paikka oli todellakin näkemisen arvoinen. Pikku lumisodan jälkeen suuntasimme takaisin autoille ja kohti majapaikkaamme. Matkalla näkyi todella hienoja maisemia, joista tietenkin jäi kuva saamatta, sillä akku päätti loppua juuri sillä sekunnilla, kun olisi pitänyt ruveta kuvaamaan. Illanvietto sujui taas leppoisissa merkeissä, Jana opetti meille kuinka tehdään perinteisiä suolaisia perunalettuja ja päällekaupan oli kuumaa viiniä, joka on hieman samantapaista kuin glögi, mutta ei kuitenkaan. Melko hyvissä ajoin virta taas loppui ja oli aika mennä pehkuihin.

Olihan sillä kokoa ja näköä

Motteja oli niin että naurattamaan rupes.

Kehveli kurkistaa.

Sari löysi itsensä puun sisuskaluja tutkimasta.

Heela gruuppen.

Viimeinen päivä koitti ja sää ei taaskaan parempi olisi voinut olla. Tämän päivän ohjelmaan kuului hevostelua vuoristossa ja kokkailua ulkotulilla. Aamupalan jälkeen mentiin hevosia valmistelemaan ratsastuskuntoon ja minäkin vanhan hevosmiehen ottein rupesin heppoja harjailemaan ja homma olikin aivan leppoisaa. Totta puhuen kaikki koko joukko Saria lukuun ottamatta olimme täysiä amatööritonttuja, minä ja Oskari emme koskaan ole olleet hevosen selässä ja Crisu vissiin kerran tai pari. Kun hevot oli saatu hieman puhtaammiksi heitettiin niiden selkään matot ja satuloitiin. Sen jälkeen olikin aika loikata heppojen selkään. Meille neuvottiin miten hevoset pitäisi saada tottelemaan tahtoamme ja sitten olikin aika lähteä cowboyn lailla kohti auringonnousua. Aluksi hevosen selässä oleminen tuntui hyvinkin luonnottomalta hytkymiseltä, mutta melko pian osasin rentoutua ja meno tuntui jo melko luonnolliselta. Meikäläisen hevosen nimi oli Prince ja se tottelikin minun varmasti hyvin epämääräisä otteitani oikein kiitettävästi. Muutenkin matkanteko oli helppoa sillä matkasimme jonossa ja hepat ei turhia hötkyilleet. Matka kävi kohti vuoria pieniä polkuja pitkin. Aikamme matkattua saavuimme hieman isommalle baanalle, jossa löytyi tasamaata ja Petr sanoi, että mikäli tahtoo niin nyt olisi hyvä aika mennä vähän kovempaa. Sittenhän me lähdettiin... Kärki lähti liikenteeseen ja itse olin viimeisenä, ihan kelpo vauhtia lähdettiin ravaamaan mutta eipä aikaakaan kun jalkani lipsahti pois jalustimesta. Sitten pysäytin hepan ja muut kerkesivät karkaamaan. Pian pääsin kuitenkin liikkeelle ja laitoin kunnolla kantapäitä hepan kupeisiin. Aluksi matka taittui ravaamalla, mutta sitten laitettiinkin laukkavaihde päälle. Tunsin oloni enemmän sätkynukeksi, kuin ratsastajaksi, mutta niin vain pysyin kyydissä ja melko pian hidastimmekin taas käyntiin. Hetken päästä pysähdyimme ihastelemaan maisemia ja pienelle kuvaussessiolle. Sen jälkeen olikin aika toisen ravin. Tällä kertaa järjestys oli muuttunut siten, että Sari oli minun edessäni ja häneltä olikin hyvä katsoa mallia. Ravaaminen oli paljon helpompaa kun tiesi edes hiukkasen miten homma toimii. Seuraava turistiryhmä oli kuitenkin jo tulossa ratsastelemaan, joten meillä oli hieman hoppu pois ratsastusretkeltämme. Kerkesimme kuitenkin pari tuntia ratsuilemaan ja se oli oikein hauskaa. Ratsastaminen oli ainakin minulle tähänastisista kokemuksista parhaimpien joukossa.

Hevosmies Laine ja Hemingway.

Kelpas satulassa hytkyä näitä maisemia katsellessa.

Hevosmiesten tietotoimiston uutisia.

Osen polle oli välillä vähäsen itsepintainen.

Slacker and I wracker

Perille päästyämme alkoi ruokahommat. Minä ja Romana lähdimme valmistamaan ruokaa kokkauskuntoon, sillä välin kun Petr, Oskari ja Sari hoitelivat tulen teon ja keräilivät kuivuneita oksia pihamaalta. Ruuaksi oli kanan rintafileitä joihin laitettiin sinihomejuustoa ja valkosipulia, lisukkeeksi paistettuja kasviksia ja juustoista pastaa. Romana teki peruna-makkara-sipuli nyyttejä. Ulkotulilla kokkailu otti aikansa, mutta lopulta kaikki ruokalajit olivat valmiita syötäväksi ja ei muuta kuin aterioimaan. Grillikausi on siis avattu! Enpä muista sitä maaliskuussa vielä aloittaneenikaan. Ruoka oli oikein maukasta ja ulkona syöminen mukavaa, ruokailun jälkeen oli aikaa tasapainoilla Slack linella ja hengailla. Ruokalevon jälkeen siivosimme makuukömmettimme ja sen jälkeen oli aikaa hieman kuvailla lähiympäristöä auringon laskun pehmeässä valossa. Illalla lähdimme matkaan kohti Brnota.

Komia oli talo!

Ponien kelpas vetää einettä kun oli koko päivän rampannu.

Kokki kolmoset vauhdissa.

Pakko oli ruokakuva ottaa, eikä paljo muu ku pasta kereenny jäähtyyn.

Sari, vanha hevoskuiskaaja.

Valtavan suuri kiitos Petr, Romana ja Sara. Teidän luonanne oli ilo vierailla ja voisin palata sinne koska tahansa hymyssä suin.

Teksti: EJ
Kuvat: EJ & Ose

P.S. Eihän ne oikeesti mitään heppoja ollu kun Hucul poneja :)