Sommelierit Etelä-Moraviassa

Viinikellari

Dobry den! Brnon kaupunki sijaitsee erittäin lähellä hedelmällisiä Etelä-Moravian viinimaita, joten tämänkertaisen yksityisekskursiomme tavoitteena oli tutustua paikalliseen viinikulttuuriin ja sen tarjoamiin pirskahtelevan purskahteleviin viineihin.

Räytyvät rauniot

Tuttuun tapaan matkaan lähdettiin asuntolan edestä Petterin hakiessa meidät siskonsa skodalla. Petterin oma auto oli vielä korjattavana Rovaniemen reissun jäljiltä. Minä, Christian ja Eerojuhani nollattiin tyytyväisinä kyydissä kohti etelää. Ensimmäinen etappi oli viedä Petterin tyttöystävä Jana kouluun lähelle määränpäätämme. Aamupäivän auringossa halusimme leikkiä kuninkaita ja suuntasimme kohti läheistä linnan rauniota. Pienen kävelyretken jälkeen rauniot näkyivät kukkulan laella ja pääsimme ihmettelemään historian havinaa. Rauniot eivät olleen mitenkään suuret, mutta tarjosivat sitäkin miellyttävämmät seinämät kiipeilyyn. Uuden kiipeilyharrastuskipinän myötä joka ukko oli seinällä ennen kuin ehti kattia sanoa. Raunioilta avautui kohtalaisen upea näky eri ilmansuuntiin ja linnan alkuperäisen sijainnin syykin taisi olla jonkinnäköinen vartiolinnake. Kylmän tuulen siivittämänä päätimme lähteä takaisin autolle ja matkalla alas päätimme myös kokeilla aktiivisuuspäissämme tasapainotaitoja viereisellä jalkapallokentällä. Kuolemaa uhmaten tasapainoilimme läpi huikeassa korkeudessa (n.2m) olevan jalkapallomaalin ylähirren. Leikki-ikä on koko ikä! Kello raksutti ja oli aika siirtyä seuraavalle etapille.

Kolmas kerta toden sanoo...

Aurinko lämmitti niin kehoa kuin mieltäkin, joten päätimme kulkeutua läheiseen puutarhaan nauttimaan elämästä.  Heiteltiin frisbeetä ja käppäiltiin ympäri puistoa jutellen niitä näitä. Puutarha oli hieno ja löytyipä sieltä muutama hyvä puu kiipeilyynkin. Kevät oli vasta aluillaan ja puutarha oli hyvin pitkälti vielä talvipuvussaan, joten emme päässeet ihailemaan sitä täydessä loistossaan. Alue oli erittäin laaja sisältäen myös luonnollisempaa puistoaluetta  lampineen puineen. Suunnittelimmekin, että tulisimme myöhemmin keväällä samaiseen puistoon viettämään piknikkiä. Tuntuu vaan, että aika ei riitä millään kaikkeen siihen, mitä olemme suunnitelleet. Seurueemme oli liian suuri yhdellä autolla liikkuvaksi, joten jouduimme siirtymään yöpymismajaamme kahdella kyydityksellä. Minä ja Eikka jäimme vapaaehtoisina odottelemaan puistoon seuraavaa kyytiä. Aika ei käynyt kuitenkaan pitkäksi, sillä olihan minulla frisbee repussa ja ympärillä toinen toistaan parempia kiipeilypuita...

Fribakollit

Lisää kuvateksti

Keheveli oksalla

leppoisesti tsippaillen

Sarjassamme jötkyjä

Viimein Petteri tyyttäili keltaisen skodan kanssa ja hyppäsimme kyytiin kohti viinikellareita. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme saapuneet kohteeseen. Majoitus oli todella siisti ja tarjosi hyvät olosuhteet illan ohjelmaa varten. Kämpässä oli takkahuone, keittiö, olohuone ja yläkerrassa oli makuupaikat noin kymmenelle. Kuten Eerojuhani sanoisi: Kaikinpuolin kelpo kömmetti. Romana ja Sonya hääräsivät keittiössä valmistaen herkkuja illalle. Christian chillaili tuttuun tapaansa yläkerrassa lukien kirjaa ja nautti orgoniitin tuomasta harmoniasta.

Isäntä & somelieerit

Eipä tienny Christian mihin joutuu...

Alkuvalmistelujen jälkeen olimme sopineet tapaamisen paikallisen viininvalmistajan kellarissa. Laskeuduimme neljän metrin syvyyteen hieman kolkkoon ja vilpoiseen kellariin, joka oli pullollaan erinäköisiä viinipulloja omine merkintöineen. Pidän erittäin paljon viineistä, joten näin edessäni ikään kuin aarrekammion. Fiilis oli mieletön! Taisipa koko seurueemma olla yhtä mielissään kellarista. Jutustellessamme isännän kanssa Petterin toimiessa tulkkina saimme selville erilaista tietoutta viineistä. Isäntä valmistaa viinejä pelkästään harrastuksenaan. Vuosittain kyseisellä tilalla valmistuu noin 4000 litraa neljäätoista erilaista valko- ja punaviintä. Pääsimme maistelemaan niitä kaikkia! Isäntä imi säiliöistä viiniä perinteisellä lasiputkella ja tarjosi sitä tasaiseen tahtiin seurueellemme. Sivussa söimme hieman juustoa ja leipää, jotta makuaistimme neutraloituisi ja olisimme paremmin valmistautuneita kohtaamaan ja erottamaan erilaisia viinien vivahteita. Illan yllätysvieras oli saapumassa kohti Wieniä, joten Eerojuhanin oli aika lähteä vastaanottamaan tämä kyseinen henkilö lentokentältä yhdessä Romanan kanssa. Christian poistui myös kellarista jo ennen valomerkkiä, koska huomasi olevansa jo liian huppelissa. Me muut jäimme kokeneina viininlipittäjinä vielä kellariin jatkamaan hekumallista maistelumaratoonia. Pisteenä i:n päälle sain kokeilla viinin tarjoilua perinteisellä lasiputkella isännän opastuksella. Kyllä oli suomipoika mielissään! Isäntä piti meistä niin paljon, että tarjosi vielä omaa spesiaalivalkkariaan ennen kuin lähdimme majatalollemme. Kiittelimme kovasti ja toivotimme suotuisia satoja tulevaisuudelle...

Petteri ja meikäläinen nautiskelee

Simatynnyrit pullollaan!

Aivan mielissään

Sytytimme takkaan tulet ja nautimme liekkien loisteesta. Ennen kuin aloitimme herkkujen rohmuamisen meidän täytyi tietysti odottaa spesiaalivieraamme saapumista. Hieman viinin sumuisessa fiiliksessä päätettiin Petterin kanssa mennä heittelemään frisbeetä yön pimeyteen, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Viimein keltainen skoda lipui kapeaa kujaa pitkin luoksemme ja toivotimme Eerojuhanin, Romanan ja Ertsin tyttöystävän Nooran tervetulleeksi pitoihin! Ilta kului juustoja ja muita herkkuja napostellen ja jutustellen ja tietysti viinejä juoden. Pikkuhiljaa syöminen ja juominen alkoi kuitenkin väsyttää ja jonkin aikaa sivusilmällä huomaamani tyyny pöydän ääressä houkutteli minut luokseen ja nukahdin muun seurueen jatkaessa kestejään. Kuulemma kuorsaus alkoi samantien kun pää oli tyynyssä. Heräsin takkahuoneen sohvalta kylmissäni, koska tuli oli sammunut jo aikaa sitten. Lähdin kapuamaan kohti yläkertaa kännykänvalossa ja onnekseni  löysin vielä vapaan sängyn itselleni. Aamupöydässä nauroimme illan tapahtumille ja valmistauduimme  kotiin paluuseen. Siivottiin, kiitettiin ja maksettiin. Hintaa majoitukselle ja viininmaistelulle kertyi vaivaiset 12 euroa per sommelieri. Lopuksi minä ja Eerojuhani ostettiin vielä muutama pullo 3 euron kappalehintaan paikallista viiniä kotiinviemisiksi. Oli se sen verran hyvää!

Fressinä kohti Brnoa

Teksti: Ose
Kuvat: Pääosin Ose, EJ pari

Beskidy Mountains. Again!

Kevään ekoja kukkia.

Nyt on ollut hiukan hiljaiseloa täällä blogirintamalla, ku on ollu niin mahdottoman hyvät säät, ettei paljo oo viittiny datamaatin ääressä lönniä. Koko viimeviikon arska paisto kirkkaalta taivaalta ja lämmintäki riitti ainakin sen 15 astetta. Tällä viikolla pitäisi olla vieläki lämpimämpää.

Petr kutsui meidät viikonlopun viettoon hänen kotiinsa beskidy vuorille. Lähdimme matkaan jo torstai-iltana Romanan kanssa ja automatka sujuikin oikein jouhevasti, sillä liikennettä ei turhan paljoa ollut. Lopulta pääsimme perille Ostravicen lähituntumassa sijaitsevan melko suuren maatalon pihalle ilman minkään sortin kommelluksia. Ensivaikutelma paikasta oli täydellinen. Pari koiraa haukkui, kanoja taapersi pitkin pihamaata, hevoset hirnuivat ja lammas määki. Tervetulleeksi meidät toivotti talon emäntä Sara, sekä yllättävää kyllä, Hemingway! Talo oli oikein komea tumma hirsitalo. Aikamme hienoa taloa ja elävää tulta ja muuta arjen luksusta fiilisteltyämme, uupuneina matkan teosta painuttiin pehkuihin melkoisen hyvissä ajoin.

Kukkona tunkiolla. Mestoilla oli myös pikkukukko, mutta se pidettiin hyvin kurissa.

Aamulla heräsin kukon kiekaisuun, mutta neljän silmässä oli vähäsen turhan aikaista ponkaista ylös, siispä jätin kukon huutamaan ja jatkoin unia. Kuitenkin kahdeksan maissa tuntui jo sopivalta ajalta könytä ylös. Siellä sitten rupesimme aamiaispöydässä tutkimaan alueen karttoja ja suunnittelemaan millainen patikkaretki tehtäisiin. Päädyimme siihen, että Lysá Horan valloittaminen olisi ainakin ensimmäinen missio. Romanalla oli asioita hoidettavana, joten lähdimme matkaan suomalaisvoimin. Aamiaisen jälkeen rupesimme hankkiutumaan taipaleelle. Aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta juuri niin lämmintä ei ollut kuin Brnossa, sillä olimme n. 600 metrin korkeudessa ja lunta vielä löytyi. Ensimmäisen puolen kilometrin matkaan aikaa kului noin kolme varttia, sillä kaikki oli niin mahdottoman jännää. Oli puroja, perhosia, lintuja, vesiputouksia, kevään ensimmäisiä kukkasia ja kuollut kissa tien poskessa. Tästä jännyydestä selvittyämme matka alkoi kuitenkin joutua nopsemmin. Mitä ylemmäs noustiin, sitä enemmän alkoi olla sohjolunta ja matkanteko alkoi hidastua. Meillä ei kuitenkaan ollut minkään sortin kiirettä ja pidimme tasaisin väliajoin taukoja, ettei vallan urheilun puolelle mene. Matkalla näkyi monenlaista elinympäristöä puronvarren pyökkimetsistä ylärinteiden niittyihin ja lopulta kuusivaltaisiin metsiin. Matkan varrella Crisulta loppui usko ja jatkoimme matkaa kolmen koplalla. Sen jälkeen matkanteko kyllä kävikin vain raskaammaksi, sillä lumi lisääntyi ja mäki jyrkkeni. Viimeinen sadan metrin nousu olikin melkoisen jyrkkä nikale ja matkaakin kertyi, sillä polku myötäili korkeuskäyriä, jottei liian jyrkkään tarvisi nousta. Lopulta olimme kuitenkin Tsekin puoleisten Beskidy vuorien korkeimmalla paikalla 1323 metrin korkeudessa noin 6 kilometriä, 700 metriä ja 4 tuntia myöhemmin. Huipun kuppilassa Radegast oluet ja Kofola maistui makkaroiden kanssa melko maukkaalta. Muutenkin tankkasimme vähäsen evästä ja fiilailimme näköalaa. Harmiksemme keli ei ylhäällä ollut kovin kirkas, emmekä aivan älyttömän kauaksi nähteen, kelpo maisemat kuitenkin. Kuten arvata saattaa, alamäkeen matkan teko oli paljon joutuisampaa, välillä sai lähes lasketella kengillä, sillä rinne oli sen verran jyrkkää ja sohjo luistavaa. Välillä pysähdyimme kuitenkin paistattelemaan päivää. Reilussa tunnissa selviydyimme takaisin leiripaikalle.

Puron mahti

Maistuhan se janoiselle matkaajalle.

Sari odotteli, että kollit saa juotua.

Tässä vaiheessa Crisu päätti lyödä hanskat tiskiin.

Huippu alkaa jo uhkaavasti lähestyä.

Päästiinhän sinne lopulta!

Ja sitten se bisse maistui!

Alas tullessa kerkesi taivaallekkin tuijottamaan.

Punaanen toorni oli mäjen huipulla.

Pienen tankkauksen jälkeen lähdimme kauppareissulle hakemaan einettä viikonloppua varten ja melkoiset määrät ruokaa sieltä mukaan tarttuikin. Illalla tehtiin Oskarin kanssa tulet nuotiopaikalle, ja siellä oli suunnitelmissa kärventää makkaroita. Tulet saatiin lievän takkuilun jälkeen aikaiseksi ja poltimmekin kunnon tulet, että olisi sitten kunnon hiilloskin. Hiillosta odotellessa karhukoplan rytmiorkesteri viihdytti ainakin itseään, paukuttelemalla kattilan kantta, muovilaatikkoa ja puupölkkyä. Kyllä se ainakin melkein musiikilta kuulosti! Maha täynnä makkaraa ja olutta alkoi uni pikkuhiljaa hiipiä silmään. Kämpillä pienen venyttelyn jälkeen kaikki sammuivat kuin saunalyhdyt. Petr oli saapunut mestoille joskus yön pimeinä tunteina.

Aamulla heräiltiin oikein maukkaitten yöunien jälkeen ( kukko siellä jossain välissä huuteli taas). Suunnitelmana oli mennä jonkin sortin monkey parkkiin, eli kiipeilypuistoon ja sehän olisi sopinut meille kuin nenä päähän, mutta tästä jouduttiin kuitenkin luopumaan. Lauantain suunnitelmiin kuului joka tapauksessa mennä tutustumaan paikalliseen arkkitehtuuriin ja ajella muutenkin lähiympäristössä. Arkkitehtuurimuseossa oli jos minkälaista rakennusta ja osaan taloista pääsi myös sisätiloihin. Rakennukset olivat lähinnä hirsitaloja, kuten vanhaan aikaan Suomessakin, mutta rakennustavat olivat hieman erilaisia. Hirsien välistäkään ei löytynyt aina sammalta, vaan jonkin sortin villaa ja sammalkaan ei ollut seinäsammalta. Katot olivat hieman pärekattojen tapaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Pääsimme myös näkemään perinteisen Slivopannun ja kuulimme myös miten homma toimii, joten ei muuta kun pannu pihisemään! Löysimme myös pikkuisen kioskin jossa myytiin todella korkelaatuista makkaraa ja sitähän sitten ostettiin kahmalokaupalla, myös medovinaa tarttui matkaan. Medovina on eräänlaista hunajasta tehtyä viiniä, joka on oikein makeaa, mutta pieninä määrinä jees.

Paikallista herkkua ja keittovehkeet.

Ensimmäisessä osiossa oli kaupungissa sijaitsevia taloja, ja seuraavaksi kävimme tutustumassa kylän taloihin, jotka olivat samaan tapaan rakennettuja, mutta hieman pienemmän kokoisia. Välillä oli tietenkin normaaliin tapaan pakko ruveta häsläämään, mutta vain vähäsen. Nälkä alkoi kuitenkin huudella mahan perukoilta ja lähdimme metsästämään jonkin sortin ravintolaa ja sellainen löytyikin hyvin pikaisesti. Ravintolassa tarjoiltiin alueelle perinteisiä ruokia ja kaikki löysivät listalta jotain itselleen mieleistä. Ravintolassa oli oikein mukava tunnelma ja ruoka oli sopuhintaista ja hyvän makuista. Ostimme myös oikein maukasta olutta, jonka havaitsemme pullon jo melkein tyhjennyttyä olevan alkoholitonta, mikä oli tietenkin hieman katkera paikka.

Näihin aikoihin alko jengi karttaa meitä todenteolla.

Tällästä hirren veistelyä tsekkein maalla.

Petr suosittelee. Ja olihan se kyllä hyvvää.

Kävimme hakemassa hieman viiniä illan viettoa varten ja suuntasimme alueella sijaitsevalle hyvin vanhalle suojelukohteelle. Kohde sijaitsi aivan slovakian ja tsekin rajalla ja hetken aikaa olimmekin Slovakian puolella. Varsinainen kohde oli kuitenkin Tsekin puolella. Metsästä löytyi suurin puu, jonka olen kuunaan nähnyt eikä muutkaan olleet moista tainneet nähdä. Puu oli Abies Alba eli saksan pihta. Vankkumattomalla metsäammattilaisen silmällä arvioimme puun tilavuudeksi vähintään 20 mottia. Muitakin hienoja puita metsästä löytyi ja paikka oli todellakin näkemisen arvoinen. Pikku lumisodan jälkeen suuntasimme takaisin autoille ja kohti majapaikkaamme. Matkalla näkyi todella hienoja maisemia, joista tietenkin jäi kuva saamatta, sillä akku päätti loppua juuri sillä sekunnilla, kun olisi pitänyt ruveta kuvaamaan. Illanvietto sujui taas leppoisissa merkeissä, Jana opetti meille kuinka tehdään perinteisiä suolaisia perunalettuja ja päällekaupan oli kuumaa viiniä, joka on hieman samantapaista kuin glögi, mutta ei kuitenkaan. Melko hyvissä ajoin virta taas loppui ja oli aika mennä pehkuihin.

Olihan sillä kokoa ja näköä

Motteja oli niin että naurattamaan rupes.

Kehveli kurkistaa.

Sari löysi itsensä puun sisuskaluja tutkimasta.

Heela gruuppen.

Viimeinen päivä koitti ja sää ei taaskaan parempi olisi voinut olla. Tämän päivän ohjelmaan kuului hevostelua vuoristossa ja kokkailua ulkotulilla. Aamupalan jälkeen mentiin hevosia valmistelemaan ratsastuskuntoon ja minäkin vanhan hevosmiehen ottein rupesin heppoja harjailemaan ja homma olikin aivan leppoisaa. Totta puhuen kaikki koko joukko Saria lukuun ottamatta olimme täysiä amatööritonttuja, minä ja Oskari emme koskaan ole olleet hevosen selässä ja Crisu vissiin kerran tai pari. Kun hevot oli saatu hieman puhtaammiksi heitettiin niiden selkään matot ja satuloitiin. Sen jälkeen olikin aika loikata heppojen selkään. Meille neuvottiin miten hevoset pitäisi saada tottelemaan tahtoamme ja sitten olikin aika lähteä cowboyn lailla kohti auringonnousua. Aluksi hevosen selässä oleminen tuntui hyvinkin luonnottomalta hytkymiseltä, mutta melko pian osasin rentoutua ja meno tuntui jo melko luonnolliselta. Meikäläisen hevosen nimi oli Prince ja se tottelikin minun varmasti hyvin epämääräisä otteitani oikein kiitettävästi. Muutenkin matkanteko oli helppoa sillä matkasimme jonossa ja hepat ei turhia hötkyilleet. Matka kävi kohti vuoria pieniä polkuja pitkin. Aikamme matkattua saavuimme hieman isommalle baanalle, jossa löytyi tasamaata ja Petr sanoi, että mikäli tahtoo niin nyt olisi hyvä aika mennä vähän kovempaa. Sittenhän me lähdettiin... Kärki lähti liikenteeseen ja itse olin viimeisenä, ihan kelpo vauhtia lähdettiin ravaamaan mutta eipä aikaakaan kun jalkani lipsahti pois jalustimesta. Sitten pysäytin hepan ja muut kerkesivät karkaamaan. Pian pääsin kuitenkin liikkeelle ja laitoin kunnolla kantapäitä hepan kupeisiin. Aluksi matka taittui ravaamalla, mutta sitten laitettiinkin laukkavaihde päälle. Tunsin oloni enemmän sätkynukeksi, kuin ratsastajaksi, mutta niin vain pysyin kyydissä ja melko pian hidastimmekin taas käyntiin. Hetken päästä pysähdyimme ihastelemaan maisemia ja pienelle kuvaussessiolle. Sen jälkeen olikin aika toisen ravin. Tällä kertaa järjestys oli muuttunut siten, että Sari oli minun edessäni ja häneltä olikin hyvä katsoa mallia. Ravaaminen oli paljon helpompaa kun tiesi edes hiukkasen miten homma toimii. Seuraava turistiryhmä oli kuitenkin jo tulossa ratsastelemaan, joten meillä oli hieman hoppu pois ratsastusretkeltämme. Kerkesimme kuitenkin pari tuntia ratsuilemaan ja se oli oikein hauskaa. Ratsastaminen oli ainakin minulle tähänastisista kokemuksista parhaimpien joukossa.

Hevosmies Laine ja Hemingway.

Kelpas satulassa hytkyä näitä maisemia katsellessa.

Hevosmiesten tietotoimiston uutisia.

Osen polle oli välillä vähäsen itsepintainen.

Slacker and I wracker

Perille päästyämme alkoi ruokahommat. Minä ja Romana lähdimme valmistamaan ruokaa kokkauskuntoon, sillä välin kun Petr, Oskari ja Sari hoitelivat tulen teon ja keräilivät kuivuneita oksia pihamaalta. Ruuaksi oli kanan rintafileitä joihin laitettiin sinihomejuustoa ja valkosipulia, lisukkeeksi paistettuja kasviksia ja juustoista pastaa. Romana teki peruna-makkara-sipuli nyyttejä. Ulkotulilla kokkailu otti aikansa, mutta lopulta kaikki ruokalajit olivat valmiita syötäväksi ja ei muuta kuin aterioimaan. Grillikausi on siis avattu! Enpä muista sitä maaliskuussa vielä aloittaneenikaan. Ruoka oli oikein maukasta ja ulkona syöminen mukavaa, ruokailun jälkeen oli aikaa tasapainoilla Slack linella ja hengailla. Ruokalevon jälkeen siivosimme makuukömmettimme ja sen jälkeen oli aikaa hieman kuvailla lähiympäristöä auringon laskun pehmeässä valossa. Illalla lähdimme matkaan kohti Brnota.

Komia oli talo!

Ponien kelpas vetää einettä kun oli koko päivän rampannu.

Kokki kolmoset vauhdissa.

Pakko oli ruokakuva ottaa, eikä paljo muu ku pasta kereenny jäähtyyn.

Sari, vanha hevoskuiskaaja.

Valtavan suuri kiitos Petr, Romana ja Sara. Teidän luonanne oli ilo vierailla ja voisin palata sinne koska tahansa hymyssä suin.

Teksti: EJ
Kuvat: EJ & Ose

P.S. Eihän ne oikeesti mitään heppoja ollu kun Hucul poneja :)   

Häsläystä Slovakiassa! 8.-11.3.2012

 Viikonloppu lähestyi ja suunnitelmissamme oli siirtyä jälleen Slovakian puolelle viikonlopun mittaiselle laskettelureissulle. Slovakialaisen vaihtarikaverimme Martinin oli määrä toimia operaation strategisena johtajana minun ja Christianin toimiessa selustassa. Alunperin porukkaan piti liittyä useiden eri maiden edustajia, mutta lopulta viimeistäkin espanjalaista myöten ihmiset katosivat muihin suuntiin, joten matkaan läksivät vain kolme urhoollista kohti lumihuippuja! Eikka olisi varmaan mylviny mukaan, mutta hänellä oli jo kiire juomaan viiniä Wieniin yhdessä tyttöystävänsä kanssa.

Alotettiin reissu tietenkin perussähläyksellä, niinkuin asiaan kuuluu. Oltiin muka ajoissa liikkeellä kohti juna-asemaa, mutta jotenkin onnistuttiin louhimaan liian tehokkaasti. Ei keretty ostamaan lippuja asemalta hirveiden jonojen vuoksi, joten ei auttanu kuin hypätä suksien ja lautojen kanssa junaan ja ostaa lippu konnarilta. Hiki päässä siinä istuttiin ja toivottiin ettei lipunmyyjä kynytä liikaa hilloa matkalipuista, sillä yleensä paikanpäältä ostettuna liput ovat kalliimpia. Saimme liput viimein kätösiimme edullisesti, mutta Slovakian rajalla konnari rupesikin mylyvimään lippuja näyttäessämme, että ei kelepaa Bratislavaan asti. Piti ostaa uudet liput ja rihikuivaa paloi. Bratislavan asemalla meillä oli apouttiarallaa minuutti aikaa vaihtaa junasta toiseen, joten taaskaan ei ehditty ostaa lippuja ennakkoon. Juostiin taas soijassa kohti kakkoslaituria ja huomattiin, että juna on aivan viimistäkin viimistä koloa myöten käytännön täynnä maakalaisia. Kiihytettin kohti junan takaosaa tutkien olisko meille jossain tilaa. Ihmiset nauroivat meille ja heidän ilmeistä näki, että emme tule koskaan löytämään itseämme kyseistä junasta. Babylonian pauloissa oleva naiskonnarikin sanoi, että ei mitään toivoa mahtua kyytiin. Heitettiin fysiikan lait roskiin ja vängättiin väkisin viimeiseen vaunuun ja rautasukkulan ovi saatiin juuri ja juuri pukattua kiinni ennenkuin se lähti mylvimään eteenpäin. Siinä sitten taitettiin matkaa ensimmäiset kaksi tuntia seisten rinkkojen kanssa täyteen ahdetussa maakalaiskarsinassa. Olo oli kuin sardiinipurkissa, tilaa oli valehtelematta maksimissaan puolen lattianeliön verran. Jostain kumman syystä matka oli kaikkea muuta kuin huono. Nauratti vaan, että ompahan tämmönenkin tullu sitte koettua. Ihmiset ottivat tilanteen muutenkin rennosti ja kaikilla oli hauskaa tai sitten kaikki oli viimisen päälle babylonian hollywoodia. Muutaman tunnin päästä pääsikin jo istumaan loppumatkan ajaksi. Minä ja Christian hypättiin junasta Liptovski Mikulasissa ja Martin jatkoi eteenpäin kotiinsa, koska hänen täytyi hakea lumilauta ja muut tarvikkeet viikonloppua varten. Martin oli yhdessä Christianin kanssa laatinut ultimaattisen kartan, jonka avulla suunnistimme hänen tätinsä majataloon. Orgoniitin voimalla pääsimme lopulta perille ja Martinin iskä oli meitä siellä vastassa keittäen teetä ja tarjosi hän myös hieman männyllä maustettua mökyööliäkin. Majatalo oli perushuttua: Makuu/olohuone, keittiö ja wc. Tilaa piisas enenmmän kuin tarvittiin!

Perjantaiaamuna kammettiin ittemme ylös ja hypättiin junaan kohti Liptovski Mikulasia, jossa meidän oli määrä tavata Martin ja jatkaa matkaa kohti hiihtokeskusta. Myöhästyttiin tietysti bussista, koska innostuttiin liikaa ihmettelemään pienen vuohenjuustokioskin tuotevalikoimaa. Tyhjin käsin ei tietenkään lähetty rinteisiin vaan ostettiin lähes kilo raakavuohenjuustoa ja muita elintarvikkeita läheisestä siwasta.





Sää oli pilvinen ja ylhäällä oli helekutinmoinen sumu. Huipulla ei nähnyt pariakymmentä metriä edemmäs, joten laskemisesta ei siellä kohtaa tullut oikeen yhtään mitään. Onneksi sumu hälveni alaspäin laskiessa ja suurinta osaa rinteistä pystyi kuitenkin laskemaan. Tuoretta lunta ei ollut kuitenkaan satanut yli kahteen viikkoon ja rinteet olivatkin hieman jäiset ainakin minun makuun. Christiania ja Martinia ei niinkää jää haitannut. He löysivät riemua snowparkista. Martin onnistui loukkaamaan itsensä yrittäessään jotain ennen kokeilematonta temppua nimeltä kinkkireili. Muistoksi reilistä jäi kipiä pää ja nirhauma jalassa. Itsehän en osaa mitään temppuja eikä muutenkaan uskallusta riitä, joten tyydyin fiilistelemään pelkästään rinteissä. Puolivälissä päivää pidettiin vuokraamon terassilla lounaspiknikki.



Hiihtojen jälkeen mentiin poikien kanssa Besenovan thermal spa:han, jonka ulkoilma-altaat lämpesivät syvältä maasta tulevasta vulkaanisesta vedestä. Olipahan mieleistä löllyä laskettelupäivän jälkeen muutama tunti +40 asteisessa vedessä! Kylpemisen jälkeen palattiin majoituskömmettiin nukkumaan toivoen parempaa säätä seuraavalle päivälle.

  Kännykkä pirisee aamukuudelta, hieron silmät unihiekasta ja äkkiä vilkaisu ulos. Ulkona pilvetön taivas ja kukot kiekuu auringon noustessa. Innosta pinkeänä aamupala huiviin ja kohti juna-asemaa. Taas saatiin juosta puolet matkasta tapamme mukaan. Kymmenen nurkilla ja useiden junavaihtojen jälkeen olimme määränpäässä High Tatras vuorilla hymyissä suin hissiliput taskussa kohti huippua.

Maisemat olivat kertakaikkiaan upeat! Porukkaa oli tietysti tungokseen asti, mutta se ei meitä haitannut. Koko päivän paistoi aurinko ja meinasi naamakin siinä palaa. Rinteet olivat paremmassa kunnossa kuin perjantaina Low Tatrasilla, mutta silti hieman liian jäiset, varsinkin puolen päivän jälkeen kun tykitetty lumi oli kulunut pois. Huipulle olisi päässyt erillisellä gondolilla, mutta hinta maksoi yli päivälipun (21€) verran, joten tyydyttiin

Welcome to babylonian ski center

pitämään lounastauko korkeimmassa mahdollisessa paikassa ilman lisämaksuja. Sieltä aukesi huikea maisema kohti vuorien välissä olevaan laaksoon. Vuoren rinteillä alempana näkyi myös harvinaisia vuorikauriita tai mitä lie olivatkaan. Oltiin erittäin mielissään aurinkoisesta päivästä ja mökille takas päästyämme ei unta kauan tarvinnut odotella... zzZZz

Aivan mielissään

Edustusjoukkue

Kelepas hörppiä Kozelia!

Sardiinitkin pääsivät fiilistelemään maisemia

   Kahdesta edellispäivästä uupuneina nukuttiin melkeen aamukymmeneen. Löhöiltiin vielä heräämisenkin jälkeen ja suunniteltiin tekemistä ennen illan junamatkaa. Martin ehdotti, että lähdettäisiin katsomaan lähellä sijaitsevaa luolastoa ja sinne sitten suunnattiinkin. Luola oli isoin koskaan näkemäni ja Christiankin oli aivan täpinöissään. Luola oli alunperin muodostunut kallion sisällä virtaavasta joesta, joka on vuosituhansien aikana kovertanut matkaansa eteenpäin. Luolalla oli pituutta yli 40 kilometriä ja yleisöosuuskin oli yli kilometrin pituinen. Isoimpiin kohtiin olisi voinut rakentaa helposti muutaman sadan neliön omakotitalon. Luolan sisällä virtasi myös kristallinkirkas puro, jossa ei harmikseni kuitenkaan ollut minkäänlaista kalakantaa. Olisipa vai ollut huikea jallittaa luolatammukkaa! Erilaiset tippukivimuodostelmat olivat aivan käsittämättömän omalaatuisia ja upeita. Niiden muodostumiseen oli kulunut aikaa satojatuhansia vuosia ja siinä sitten luolapärinöissään mietti, kuinka lyhyt aika luolan historiaa meidän käynti siellä on. Kuvia ei luolassa saanut ottaa, joten harmikseni en voi sitä visuaalisesti esitellä. Martinin täti lupasi kyyditä meidät luolasta kohti majataloa ja matkalla pysähdyimme babylonian shellille ostamaan hieman juustoa ja nauttimaan heidän tarjoamiaan hot chocolatea (sulaa suklaata kermavaahdolla), kahvia ja vadelmakakkua. Martinin täti ja hänen miehensä olivat todella ystävällisiä ja lepposia tyyppejä.

Lepakkoluolan mainoskyltti

  Luolaseikkailujen jälkeen pakattiin kamat ja oltiin tottakai taas liian myöhään liikenteessä kohti paluujunaa Brnoon. Martinin tädin miehen täytyikin näyttää formulakuskin taitojaan moottoritiellä, jotta ehtisimme ostamaan liput ennen junan lähtöä. Lipunmyyjä sanoi, että kaikki paikat on jo myyty, joten meille jäi kaksi vaihtoehtoa: Joko jäädä vielä yhdeksi yöksi ja lähteä vasta aamulla tai vaihtoehtoisesti hypätä junaan ja sanoa konnarille, että ei tiedetty junan olevan täynnä. Valitsimme jälkimmäisen... Bratislavaan asti sain taas matkata käytävällä rinkkojen kanssa Martinin ja Christianin pelatessa äärimmäisen hekumallista shakkiottelua. Koko reissun myöhästelysaldon kruunasi vielä minuutin liian pitkä kävelymatka Brno:n juna-asemalta linja-autopysäkille. Ei auttanu muu kuin ottaa taksi, sillä kahdentoista jälkeen yöllä bussit kulkevat vain tunnin välein. Tässä vaiheessa ei tosin ollut enää muu mielessä kuin asuntolassa odottava kuuma suihku ja puhtaat lakanat.


Kaikesta sähläyksestä ja hitaista jaloista huolimatta reissu oli huikea ja isot kiitokset tästä kuuluu Martinille!

Lähdevesi, joka maistui aivan vissyltä

teksti & kuvat: Oskari

Susi se on joka nälkäänsä syö!

Välietappi Popradissa & pihvimässyt